akikattelus.fi – blogisarja elämän selkeyttämisestä
Kello on 15.24. Facebook-live katkeaa kesken kohtauksen, juuri kun jännitys on huipussaan. Sydän hakkaa, lihakset tärisevät. Ajastin laukeaa, vaikka olen siirtänyt sitä jo useamman kerran. En muista milloin aloitin katsomisen – ehkä vähän ennen kolmea – mutta eihän tämän pitänyt kestää kuin pari minuuttia.
Sama kaava toistuu usein. Somen pieni muistutus vuodelta 2019 avaa portin: ensin mukava tunnelmakuva, sitten klikkaus toiseen, ja kohta olen keskellä minidraamaa, josta en pääse irti. Tiedän tämän ilmiön, mutta en silti onnistu pysähtymään. Tärkein tehtävä odottaa, mutta mieli ei tottele.
Tälle päivälle oli selkeä prio-lista ja hyvä fiilis. Heräsin puolenpäivän aikaan, koska olin mennyt nukkumaan vasta kahdeksalta aamulla. Yön aikana viimeistelin yhtä blogia – ja jäin kiinni yksityiskohtaan: tekoälyn tekemän kuvan ovenkahva osoitti väärään suuntaan. Kolme tuntia myöhemmin olin edelleen jumissa saman pikkuasian parissa.
Lopulta luovutin: kahvaa ei tarvita, ovessa voi olla nuppi. Mutta siihen mennessä olin käyttänyt suurimman osan yöstä. Kun viimein sain työn valmiiksi, aloin ”vielä nopeasti” korjailla vanhoja tekstejä. Olihan aikaa – kello oli jo aamu. Söin iltapalaa seitsemältä ja menin nukkumaan kahdeksalta.
Herättyäni tein kaiken "oikein": lenkki, suihku, hyvä aamupala ja kahvia. Kirjasin selkeän listan päivän tärkeistä tehtävistä. Mutta sitten tartuin puhelimeen – ehkä muokatakseni jotain tai vastatakseni viestiin. Ja näin taas sen Facebook-muiston. Siitä se taas lähti.
Iltaisin saan usein hyvän flown, mutta en osaa irrottautua ajoissa. Pilkunviilaus ja sivupolut vievät voiton tärkeimmästä. Kun tämä tapahtuu muutamana päivänä peräkkäin, jäljelle jää sekava mieli, väsymys ja turhautuminen. Olo on kuin olisin tehnyt paljon, mutta saanut aikaan vähän.
Ylifokusointi on supervoima – silloin kun sen saa suunnattua oikein. Minulle se suuntautuu helposti väärin. Häiriöherkkyys tekee arjesta entistä vaikeampaa: pienikin liikkuva kuva tai keskeytys vie mennessään. Ja tylsät tehtävät? Niihin en pääse käsiksi ilman ulkopuolista käynnistintä. Kun startti vihdoin löytyy, mennään taas täysillä – vähän liiankin täysillä.
Tältä näyttää elämäni ADHD-oireiden kanssa – ilman hyperaktiivisuutta, mutta selvästi neuroepätyypillisenä. Diagnoosilla ei ole väliä, mutta oireet vaikuttavat jokaiseen päivään. Ja kaiken päälle teen työtä somen parissa – ympäristössä, joka on täynnä juuri niitä ärsykkeitä, joihin uppoan liian helposti.
Jos tunnistat tästä itsesi, tiedä että et ole yksin. Meitä on enemmän kuin arvaatkaan.
Tätä blogia ei ollut päivän prio-listalla. Tarkoitus oli tehdä jotain aivan muuta. Nyt kello on jo 18 – olen käyttänyt iltapäivän keskittymällä tähän ylimääräiseen tekstiin. Mutta ehkä tämäkin oli tärkeää. Ehkä juuri siksi, että se syntyi rehellisesti, keskeneräisyyden keskeltä.
