Keväisin on ollut tapanani tehdä ainakin yksi hiihtovaellus, joskus yksin, usein kaverin kanssa. Tällä kertaa suunnaksi valikoitui Kilpisjärvi. Etelässä kevät oli jo pitkällä: valkovuokot kukkivat ja silmut pullistelivat puissa, mutta mitä pohjoisemmas ajoimme, sitä enemmän matkasimme ajassa taaksepäin. Kilpisjärvellä meitä odotti vielä reilu metri lunta, kirkas valo ja huikaiseva valkeus.
Meillä ei ollut suuria suunnitelmia eikä kilometritavoitteita – kunto ei ollut kummoinen ja hiihtokilometrejä takana vähän. Päätimme keskittyä hyvään ruokaan, maisemiin ja rauhassa nauttimiseen. Viikon aikana matkaa kertyi noin 80 km Suomen, Ruotsin ja Norjan puolella.
Ensimmäinen yö meni Tsahkaljärven tuntumassa telttaillen. Toisena päivänä suuntasimme kohti Saarijärven autiotupaa kovassa viimassa ja lumituiskussa. Laskettelulasit olivat arvokas lisävaruste – näkyvyys oli välillä nolla. Autiotuvan piti olla jo lähellä, kamiinan savun voi jo haistaa tuulessa, mutta tupa hävisi taas näkyvistä kolmensadan metrin päässä. Ilman kompassisuuntaa menee helposti harhaan – minä menin näkömuistista 300 metriä ohi.
Aluksi suunnitelmana oli Lossujärven autiotupa, mutta upea hankikanto sai muuttamaan suuntaa. Seurasimme pilkkimiehiä Norjan puolelle, ja saimme heiltä useita rautuja. Illalla paistoimme ne ulkona maisemakeittiössä.
Leiriydyimme pariksi yöksi hienolle paikalle tunturin juurelle ja teimme päiväretkiä tunturin ympäri ja huipulle. Muistan korkeuden olleen noin 925 metriä. Sieltä avautui näkymä kauas joka suuntaan – maailma valkoisena ja selkeänä. Huipulla tuntee olevansa pieni mutta merkityksellinen osa kaikkeutta. Vähän sama tunne kuin merellä meloessa: vapaus, avaruus ja rauha. Suupielet venyivät väkisinkin korviin.
Aamulla lasku korkealta leiripaikaltamme alas järvelle ei ollutkaan niin helppoa. Pehmeä kirkkaus häikäisi ja hämmensi - lumesta ei nähnyt pinnan muotoja, ja rinne oli täynnä yllättäviä kuoppia. Erään joen uoman kohdalla totesimme parin kaadon jälkeen, että siitä ei tarvitse mennä. Kompuroinnin jälkeen pääsimme lopulta järvelle, jossa oli norjalaisia pilkkitelttoineen enemmän kuin olisin uskonut. Harvoja rantamökkejä näkyi tuskin ollenkaan – ne olivat hautautuneet lumeen kattoa myöten.
Ahkion vetäminen ei ole aivan kevyttä puuhaa. Meillä oli mukana enemmän mukavuutta kuin tiukkaa ultrakeveyttä. Ylämäet olivat raskaita, etenkin kun nousimme Malla-tunturin harjalle. Jyrkimmissä kohdissa tuntui että ahkio roikkui suoraan alaspäin, ja metsäsuksien nousukarvat ja puiset kantit eivät oikein pitäneet. Sivutuuli lisäsi haastetta: ahkio kaatuili jatkuvasti, ja kerran katkesi aisa, joka piti tukea varasauvalla. Jyrkimmät alamäet laskettiin taktiikalla: sukset kyytiin, ahkio edellä ja itse jarruttamaan perässä. Eräs lasku mentiin omia uria puiden välissä kävellen - ahkio päätti mennä takaperin eri puolelta puuta, ei auttanut kuin mennä perässä.
Sää vaihteli. Kerran vesisateen takia pidettiin pitkä päivätauko teltassa rajan kulmilla. Samalla tein pakollisia töitä kännykällä, ja molemmat virtapankit tyhjenivät – loppureissu meni sähköttömästi, mikä toi yllättävää rauhaa.
Parhaat hetket syntyivät usein ruoan äärellä. Paistettiin pihviä, liekitettiin leipäjuustoa ja sulatettiin lunta vedeksi. Aamulla keiteltiin puuroa, paistettiin munia ja pekonia, ja nautittiin kahvit. Välillä syötiin jäätelöä – kyllä, ahkiossa kulki mukana kaikki tarpeellinen ja vähän enemmän.
Useimmiten yövyimme teltassa, mutta pari yötä vietettiin autiotuvissa. Ne ovat kodikkaita puutaloja keskellä ei-mitään, kamiinalla ja kaasuliedellä varustettuja. Yksi hieno hetki oli, kun iltalenkillä Norjan puoleiselle tuvalla pari paikallista daamia kutsui sisään ja tarjosi teetä. Tuollaiset kohtaamiset jäävät mieleen.
Viimeinen hiihtopäivä oli pitkä ja hieman alakuloinen – matka oli loppumassa. Hiihto Kilpisjärven yli sujui liukkaasti, mutta suksi lipsui ja kelkan jäljet vaikeuttivat menoa. Rantaan päästyämme tajusimme osuneemme juuri Kaksi kalaa -tapahtuman loppuun – kaiuttimista kuului tiedotuksia, ja satoja pilkkijöitä valui pois jäältä, kylällä karnevaalimeininki.
Loppuillasta pääsimme rantasaunaan ja hotellin illalliselle – ja kuulimme, että hotelli sulki juuri ovensa ennen kesäkautta. Ajoimme vuorotellen takaisin etelään 1300 kilometriä. Porojakin nähtiin, onneksi vain tien laidassa.
Nyt kotona kaikki tuntuu epätodelliselta. Etelässä puut ovat lehdessä, mutta pohjoisessa on vielä yli metri lunta. Suomi on pitkä maa.
